Polku leveni hiukan kulkiessaan läpi tiheän viidakon. Keskipäivän aurinko porotti kuumana Jonathanin yllä hänen löytäessään pienen järven. Vedellä hiukan vilvoitellessaan Jonathan kuuli jonkun varoittavan äänen: ”Sinuna en joisi sitä vettä”.
Jonathan katsoi ympärilleen ja näki pienen miehen rannalla lankulle polvistuneena pieniä kaloja puhdistamassa. Hänen vieressään oli kori, kela ja maassa pystyssä kolme vapaa, siiman kiemurrellessa jokaisesta veteen. ”Tuleeko kalaa?” kyseli Jonathan kohteliaasti.
Mies vastasi hiukan äreästi vaivautumatta katsomaan ylös, ”Eipä tule. Nämä pikkusintit ovat kaikki mitä olen saanut tänään.” Hän jatkoi kalojen fileerausta ja pudotti ne kuumaan paistinpannuun, joka oli asetettu kytevän nuotion ylle. Pannussa sihisevät kalat tuoksuivat herkulliselta. Jonathan huomasi seuraamansa karkean keltaraitaisen kissan näykkimässä jo kalantähteitä. Vesi herahti hänen kielelleen.
Jonathan, joka piti itseään taitavana kalastajana, kysyi: ”Mitä käytit syöttinä?”
Mies katsoi Jonathania huomaavaisesti. ”Syötissäni ei ole mitään vikaa, poika. Olen napannut parhaat, mitä tästä järvestä on jäljellä.”
Aistien kalamiehen kaipuun yksinäisyyteen Jonathan päätteli voivansa oppia parhaiten olemalla hetken hiljaa. Lopulta vanha kalastaja viittasi häntä istumaan nuotion viereen ja jakamaan hiukan kalaa ja leipää. Jonathan ahmi ateriansa nälkäisesti, vaikkakin hän koki syyllisyyttä ottaessaan osan miehen niukasta ateriasta. Heidän syötyään Jonathan pysyi vaiti ja vanha mies alkoikin vuoren varmasti puhua.
”Vuosia sitten täällä oli todella isoja kaloja napattavaksi”, mies sanoi haikaillen. ”Mutta ne on kaikki kalastettu. Nyt pienet sintit ovat kaikki, mitä on jäljellä.”
”Mutta eivätkö pienet kasva isoiksi?” kysyi Jonathan. Hän tuijotti rehevää kaislikkoa matalassa rantavedessä, jossa kalat saattoivat piileskellä.
”Ei. Ihmiset ottavat kaikki kalat, jopa pienetkin. Sen lisäksi ihmiset upottavat järven syvään päähän jätettä. Näetkö tuon paksun vaahtokerroksen tuolla toisella puolella?”
Jonathan näytti hämmentyneeltä. ”Miksi muut ottavat kalasi ja upottavat jätteitä järveesi?”
”Voi ei”, vastasi kalamies. ”Ei tämä ole minun järveni. Se kuuluu kaikille – samoin kuin metsät ja joet.”
”Nämä kalat kuuluvat kaikille…” Jonathan keskeytti, ”myös minulle?” Hän alkoi tuntea hiukan vähemmän syyllisyyttä aterian jakamisesta, jonka valmistamiseen hän ei ollut osallistunut.
”Ei aivan”, mies vastasi. ”Mikä kuuluu kaikille, ei tosiasiallisesti kuulu kellekään – siis kunnes kala nappaa koukkuuni kiinni. Silloin se on minun.”
”En ymmärrä”, sanoi Jonathan rypistäen otsaansa hämillään. Puoliksi itselleen puhuen hän toisti: ”Kalat kuuluvat kaikille, mikä tarkoittaa etteivät ne tosiasiassa kuulu kellekään, ennen kuin ne nappaavat koukkuusi. Silloin kalat ovat sinun? Mutta teetkö mitään pitääksesi huolta kaloista tai auttaaksesi niitä kasvamaan?”
”En tietenkään!” mies sanoi ivallisesti tuhahtaen. ”Miksi minun tulisi välittää kaloista, jotta joku toinen voisi tulla tänne milloin tahansa ja napata ne?” Jos joku toinen nappaa kalat tai saastuttaa järven jätteillä, silloin kaikki työni valuu hukkaan!”
Katsoen murheellisesti järveä vanha kalamies lisäsi surullisesti: ”Toivoisin, että todella omistaisin järven. Silloin varmistaisin, että kaloista pidettäisiin hyvää huolta. Pitäisin järvestä huolta samoin kuin eläintenhoitaja, joka hoitaa maatilaa seuraavassa laaksossa. Jalostaisin vahvimpia ja pulskimpia kaloja ja voit olla varma, ettei kalavarkaat tai jätteiden upottajat pääsisi ohitseni. Siitä pitäisin huolen.”
”Kuka järveä nyt hoitaa?” keskeytti Jonathan.
Kalastajan ahavoituneiden kasvojen ilme tiukkeni. ”Järveä hoitaa hallitsijoiden neuvosto. Neuvostoon valitaan joka neljäs vuosi hallitsijat. Sen jälkeen neuvosto nimittää hoitajan ja maksaa hänelle minun verorahoistani. Kalanhoitajan tulisi pitää silmällä liikakalastusta tai roskaamista. Asia on kuitenkin niin, että hallitsijoiden ystävät saavat kalastaa tai roskata miten haluavat.”
Kaksikko istui ja katseli tuulen puhaltamaa aallokkoa hopeisella järvellä. Jonathan huomasi keltaisen kissan istuvan valppaana haistellen ja tuijottaen kalan päätä hänen lautasellaan. Hän heitti pään ja kissa nappasi sen näppärästi tassullaan koukaten. Kissa näytti hurjalta toinen korva revittynä vanhan taistelun jäljiltä.
Aprikoiden vanhan kalastajan tarinaa Jonathan kysyi: ”Pidetäänkö järvestä hyvää huolta?”
”Katso itse”, vanha kalamies murahti. ”Katso heiveröisen saaliini kokoa. Vaikuttaa siltä, että kalat pienenevät sitä mukaa, kun hoitajan palkka kasvaa.”
|
.
|
|
|
On parempi pysyä köyhänä kalastajana kuin sotkeentua ihmisten hallitsemiseen. Danton
|
|
|
Siitä mikä on yhteistä kaikille pidetään vähiten huolta, sillä kaikki ihmiset arvostavat enemmän sitä mikä on omaa kuin sitä mikä omistetaan yhdessä kaikkien muiden kanssa. Aristoteles
|
|
|
Valtion voimankäytön aloittamisesta aiheutuviin ongelmiin löytyy ratkaisu. Ratkaisuna on, että maailman ihmiset lakkaavat pyytämästä viranomaisilta voimankäytön aloittamista heidän puolestaan. Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista
|
|
|
Kukaan ihminen ei ole koskaan hallinnut muita heidän edukseen. George D. Herron
☺ |
Ajatuksia keskustelulle
|