Aurinko oli laskemassa Jonathanin palatessa kirjaston portaille. Hänen ihastuksekseen kaupunki heräsi eloon pimeällä – ihmiset alkoivat parveilla aukiolle. Kasvava ihmisvirta liikkui kohti GLIB:n viereistä loisteliasta karnevaalitelttaa.

Töllistellen valoja, näkymää ja ääniä Jonathan vaelteli vaikuttavan teltan luo. Yläpuolella olevassa värikkäässä kyltissä luki: ”ERITYISINTRESSIEN KARNEVAALI”.

Silmiinpistävä nainen räikeän värisessä tiukassa asussa juoksi yleisön keskeltä ja huusi kaikille: ”Kuulkaa, kuulkaa! Kokekaa sykähdyttävä kokemus, astukaa sisään ERITYISINTRESSIEN KARNEVAALIIN.” Hän huomasi Jonathanin, jonka silmät suurenivat yllätyksestä, ja tarttui häntä kädestä. ”Jokainen voittaa, nuori mies.”

”Mitä se maksaa?” kysyi Jonathan.

”Maksa kymmenen kaynsiä ja kävele ulos mahtavan palkinnon kanssa!” hän vastasi. Nainen viittoili laajasti yleisölle, ”Kuulkaa, kuulkaa! Erityisintressien karnevaali tekee teistä rikkaita!”

Jonathanilla ei ollut riittävästi rahaa, joten hän odotti kunnes nainen oli kiireinen muiden kanssa ja livahti teltan taakse. Hän nosti teltan helmaa ja kurkisti sisään. Ihmiset istuivat lavoilla teltan laidoilla. Keskellä paikannäyttäjät univormuissaan ohjasivat osallistujat tuoleihin järjestettynä suureksi ympyräksi. Kymmenen osallistujaa seisoi tai oli polvillaan odottavasti tuoliensa takana. Sitten puolet kynttilöistä sammutettiin, rumpu pärisi ja torvet soittivat piilossa fanfaarin. Kirkas lamppu kohdistui komeaan mieheen kiiltävässä mustassa puvussa ja silkkihatussa. Hän kumarsi syvään kymmenelle ympyrässä.

”Hyvää iltaa”, mies sanoi vilauttaen sädehtivää valkohampaista hymyään. ”Olen kehämestari! Tänä iltana te hyväonniset kymmenen tulette olemaan onnekkaita voittajia uskomattomassa pelissämme. Tulette kaikki voittamaan. Tulette kaikki lähtemään täältä onnellisempina kuin saavuitte. Olkaa hyvä ja istukaa.” Tällä ja ketterällä valkohanskaisen kätensä heilautuksella kehämestari keräsi yhden kayn jokaiselta osallistujalta. Kukaan ei epäröinyt.

Sitten kehämestari hymyili uudestaan ja julisti, ”Nyt näette kuinka teitä palkitaan.” Ja yhtäkkiä hän tiputti viisi kayniä yhden osallistujan syliin. Onnekas vastaanottaja huusi riemusta.

”Et ole ainoa voittaja”, julisti kehämestari. Ja niin tapahtui. Kymmenen kertaa hän kiersi ryhmän ympäri keräten yhden kayn jokaiselta henkilöltä. Jokaisen kierroksen jälkeen hän tiputti viisi kayniä yhden osallistujan syliin, ja joka kerta vastaanottaja hyppäsi riemusta.

Kun huuto päättyi ja osallistujat alkoivat lähteä, Jonathan juoksi teltan etupuolelle nähdäkseen oliko jokainen todella tyytyväinen. Sisäänkäynnin nainen piti teltan läppää auki. Hän pysäytti yhden osallistujan hänen tikatessaan ulos polvillaan ja kysyi: ”Oliko sinulla hauskaa?”

”Totta maar!” mies sanoi virnistäen onnellisesti. ”Se oli mahtavaa!”

”En malta odottaa kertoakseni kavereilleni”, sanoi toinen. ”Saatan tulla takaisin myöhemmin.”

Sitten toinen innoissaan oleva osallistuja lisäsi, ”Kyllä, kyllä tosiaankin. Jokainen voitti viiden kaynsin palkinnon!”

Jonathan katseli mietteliäänä ryhmää sen loitotessa. Nainen kääntyi kehämestariin päin, joka heilutti hyvästinsä yleisölle ja kommentoi hiljaisesti, ”Kyllä, olemme erityisen onnellisia. Voitimme viisikymmentä kaynsiä ja nämä hölmöt ovat siitä iloisia! Luulenpa, että ensi vuonna pyydämme hallitsijoiden neuvostoa hyväksymään lain, joka velvoittaa kaikkia pelaamaan!”

Juuri silloin paikannäyttäjä hiipi Jonathanin taakse ja tarttui häntä kauluksesta. ”Pysypä siinä, nulikka. Näin sinut kurkkimasta takaa. Taisit luulla saavasi ilmaisen esityksen?”

”Olen pahoillani”, sanoi Jonathan rimpuillen paikannäyttäjän otteesta. En tiennyt, että pelkästä katsomisesta joutuu maksamaan. Tuo kaunis rouva sai sen kuulostamaan niin mielenkiintoiselta – ja minulla ei ollut riittävästi rahaa, anteeksi…”

Kehämestari mulkaisi Jonathania ja paikannäyttäjää vihaisesti, ”Ei rahaa?”

Mutta nainen hymyili Jonathanin kohteliaisuudelle. ”Odota, päästä hänet vapaaksi”, hän sanoi rauhallisesti paikannäyttäjälle. ”Hän on vain lapsi. Pidit siis esityksestä?”

”Kyllä vain, rouva”, Jonathan sanoi nyökäten raskaasti.

”Haluaisitko ansaita hiukan helppoa rahaa? Joko tämä tai”, hänen äänensä muuttui uhkaavaksi, ”ilmiannan sinut karnevaalin vartijalle”.

”Kuulostaa hyvältä”, Jonathan vastasi epävarmasti. ”Mitä haluatte minun tekevän?”

”Se on yksinkertaista”, hän hymyili jälleen pelkkänä suloisuutena. ”Kävelet vain ympäri kaupunkia jakaen näitä mainoksia ja kerrot kaikille, kuinka hauskaa heillä tulee olemaan karnevaalissa. Tässä on nyt yksi kayn ja saat toisen jokaisesta osallistujasta, joka tulee ovesta sisään mainos mukanaan. Ala nyt mennä ja älä tuota minulle pettymystä.”

Jonathanin heilauttaessa mainoskassin olalleen nainen varoitti: ”Vielä yksi asia. Tämän illan esityksen jälkeen raportoin ansioistasi. Heti aamulla sinun tulee antaa puolet tuloistasi veroihin kaupungintalolla.”

”Veroihin?” toisti Jonathan. ”Miksi?”

”Hallitsijat vaativat osan tuloistasi.”

Jonathan ei pitänyt ajatuksesta. Toiveikkaana hän lisäsi, ”Jos et raportoi ansioitani, saatan työskennellä kovemmin. Ehkä tuplasti.”

”Hallitsijat ovat viisaita tuossa asiassa, poika. Heillä on vakoojia kaikkialla meitä tarkkailemassa. Jos he näkevät meidät peittämässä tulojasi, se tarkoittasi suuria ongelmia – saattaisivat jopa sulkea meidät”, nainen sanoi. ”Joten älä valita. Joudumme kaikki maksamaan synneistämme.”

”Synneistä?” toisteli Jonathan.

”Kyllä vain. Verot rankaisevat syntisiä. Tupakkavero rankaisee polttamisesta, alkoholivero juomisesta, korkovero rankaisee säästöistä ja tulovero rankaisee työskentelystä. Neuvoston ideaali”, nainen myhäili silmää iskien vierellään olevalle kehämestarilla, ”on olla terve, raitis, riippuvainen ja joutilas. Nyt, alapa jo mennä, poika!”