Kevyt vastatuuli puhalsi vakaasti Jonathanin kasvoille. Aika venähti tunneiksi ja kondorin lennon rytmikäs liike teki Jonathanin uniseksi. Hän uneksi juoksevansa kapeaa katua vartijoiden ja heidän vapaiden koiriensa hämyisten hahmojen jahtaamana. ”Pysähdy vintiö – sinä uusi tulokas!” he huusivat. Kauhu valtasi hänet hänen epätoivoisesti ponnistellessaan lisävauhtia jalkoihinsa. Eräs hahmo häämötti muiden edellä – leidi Tweed. Hän kuuli hänen hengittävän niskassaan hänen syöksyessään lihavilla sormillaan nappaamaan häntä.

Terävä tärähdys herätti Jonathanin alkuunsa. ”Mitä?” mumisi Jonathan tarrautuneena yhä kouralliseen linnun paksuja sulkia.

He olivat laskeutuneet hiekkarannalle, joka näytti tutulta. Bard jakoi ohjeita. ”Seuraa tätä hiekkarantaa rantaviivaa pitkin. Jatka noin reilu kilometri pohjoiseen ja olet kartalla.” Paksuja ryppäitä suolaheinää aaltoili lempeästi pitkillä kultaisilla hiekkadyyneillä. Meri näytti harmaalta ja kylmältä sen iskiessä maihin. Hän kiipesi varovasti linnun selästä.

Äkkiä Jonathan tajusi missä hän oli. ”Olen kotona!” hän huusi iloista. Hän alkoi juosta ylös rannan hiekkaisille töyräille, pysähtyi sitten ja kääntyi takaisin kondorin puoleen. ”Mutta sanoit vieväsi minut paikkaan, jossa asiat tehdään oikein”, sanoi Jonathan.

”Minä olen”, sanoin Bard.

”Mutta ei asiat niin ole täällä”, väitti Jonathan.

”Eivät ehkä vielä, mutta tulevat olemaan, kun teet ne sellaisiksi. Kaikkialla, jopa Corrumpossa, voi olla paratiisi, kun asukkaat ovat todella vapaita.”

”Corrumpo” huokasi Jonathan. ”Useimmat uskovat olevansa riittävän vapaita. Leidi Tweed kertoi heille yhtä paljon. Ja loput pelkäävät vapautta, ojentaessaan itsensä niin innoissaan Suurelle Kysyjälle.”

”Pelkkiä sanoja!” sanoi Bard. ”Testi vapaudesta tapahtuu toimilla.”

Jonathan tunsi itsensä hyvin nuoreksi. Hän veti kaislan maasta ja alkoi tökkiä hiekkaa mietteliäästi. ”Miten asioiden tulisi olla? Olen nähnyt paljon ongelmia – mutta mitkä ovat ratkaisut?”

Kondor antoi sulkiaan sukiessaan Jonathanin kysymysten leijailla heidän välissään. Kun sulat olivat puhtaat ja sileät, kondori katsoi merelle sanoen, ”Etsit visiota tulevaisuudesta?”

”Luulisin niin”, vastasi Jonathan.

”Siinä on se ongelma. Hallitsijoilla on aina visio ja he pakottavat muut siihen. Muista, ettei hallitsijoilla ole oikeutta tehdä mitään, johon sinulla itselläsi ei ole oikeutta yksinäsi. Jos sinun ei tule tehdä sitä, sinun ei tule pyytää muita tekemään sitä puolestasi.”

”Mutta eikö visio ole hyvä ymmärrykseksi minne on menossa?”

”Itsellesi, muttei pakottamaan muita.” Bard kääntyi taas katsomaan Jonathania, sen kynnet puristellen ja kaivaen hiekkaa. ”Vapaassa maassa luotat hyveisiin ja löytämiseen. Tuhannet olennot etsivät omia päämääriään ja jokaisen pyrkiessä tullaan luomaan paljon parempi maailma kuin voit heille mitenkään mahdollisesti kuvitella. Keskity ensin keinoihin, jalot päämäärät seuraavat. Vapauta ihmiset löytämään yllättäviä ratkaisuja ja ne, jotka eivät ole vapaita, löytävät odottamattomia ongelmia.”

Epätoivoisena Jonathan vaikeroi, ”Mutta kukaan ei kuuntele minua”.

”Kuuntelivat toiset sinua tai eivät, saat vahvuutta puhumalla ja toimimalla. Sinua kuuntelevat saavat rohkeutta sinusta.” Valmiina lähtemään kondori kääntyi merta kohden.

Jonathan huusi, ”Odota! Tulenko enää näkemään ystäviäni uudestaan?”

”Kun olet valmistanut paratiisisi, tuon hänet katsomaan sitä.”

Jonathan katsoi suuren linnun valmistautuvan ja ponnistavan valtavan kehonsa tuuleen. Hetkeä myöhemmin se katosi pilviin.

Jonathan alkoi kävellä. Hän ei muistanut paljoakaan matkasta paitsi säännöllisen hiekan narinan jalkojensa alla ja tuulenpuuskat kehossaan. Jonathan tunnisti kivisen kanaalin, joka merkkasi sisäänkäyntiä hänen kyläänsä. Pian hän lähestyi taloa ja kauppaa sataman laidalla – kotiaan.

Jonathanin hoikka ja surullisen näköinen isä seisoi etukuistilla köyttä kelaamassa. Hänen silmänsä laajenivat, kun hän näki poikansa astelevan polkua pitkin. ”Jon”, huusi hänen isänsä. ”Jon – poika, missä olet ollut?” Hänen äänensä murtui, hän huusi vaimolleen, joka oli kiireinen siivoamisesta. ”Rita, katso – Jon on palannut!”

”Mistä tässä kaikessa metelissä on kyse?” kysyi Jonathanin äiti, näyttäen hiukan enemmän huolten murtamalta kuin hän muisti. Hän tuli ulos kuistille ja huusi poikansa näkemisen riemusta. Hän otti välittömästi Jonathanin lähelleen ja halasi häntä pitkään. Sitten työntäen hänet kauemmaksi ja katsoen häntä käden mitan päästä hän pyyhkäisi hihallaan silmiään pysäyttääkseen ilon kyynelien virran. ”Missä oletkaan ollut nuori mies? Oletko nälkäinen?” Sitten hän sanoi aviomiehelleen innoissaan: ”Kohenna tulta Hubert ja laita kattila päälle!”

He viettivät juhlallisen jälleennäkemisen illallisen ja Jonathan selosti seikkailuaan, tehden satunnaisesti pikaisia luonnoksia kuvaillakseen tapahtumia. Hänen vanhempansa hymyilivät ja pyörittivät päitään osaksi epäuskosta ja osaksi onnesta. Syötyään vielä viimeisen palan äitinsä lämmintä piirakkaa hän huokaisi ja istui takaisin tuoliinsa. Vanha kauppa ja heidän elintilansa takahuoneessa hohtivat takan loisteessa. ”Poika, näytät vanhemmalta”, sanoi hänen isänsä. Hän katsoi Jonathania tarkkaan ja lisäsi vitsaillen. ”Purjehditko taas pian?”

”Ei isä”, sanoi Jonathan. ”Olen täällä jäädäkseni. On paljon työtä tehtävänä.”