Vanhan karjapaimenen tarina sai Jonathanin enemmän hämilleen kuin koskaan aikaisemmin. Valtionhallintojen basaari kuulosti kiehtovalta, joten hän päätti mennä ja ottaa selvää, josko joku voisi auttaa häntä saamaan rahansa takaisin.

”Et voi olla näkemättä sitä”, sanoi vanha karjapaimen, valmistellen lehmiensä saattamista pois. ”Se on palatsissa, aukion suurimmassa kapistuksessa. Mene sisään pääovesta – se on sinua varten – sitä reunustaa kaksi valtavaa ikkunaa. Oikealla puolella oleva ikkuna on niitä varten, jotka jonottavat maksaakseen veronsa. Ikkuna vasemmalla on ihmisiä varten, jotka jonottavat ottaakseen verorahoja ulos.”

”Voin kuvitella kumpi jono on suositumpi”, vitsaili Jonathan.

”Varmasti. Joka kuukausi toinen jono lyhenee hiukan ja toinen tulee vähän pidemmäksi.” Vanha mies tiukensi kiinnityksiä ja vetäisi hihnoista. ”Lopulta kun toinen jono häviää, katoaa myös toinen.”

Kuten arvata saattaa, kaikki tiet johtivat kaupungin aukiolle. Siellä seisoi suurenmoinen palatsi. Mahtavan sisäänkäynnin ylle oli kaiverrettu kiveen seuraavat sanat: ”HALLITSIJOIDEN PALATSI”. Mices, häntä suorana ylöspäin, oli seurannut Jonathania aivan kiinni kantapäissä, kunnes hän alkoi kapuamaan leveitä askelia rakennukseen. Kissan selkä meni hiukan kyyryyn ja sen karvat nousivat pystyyn. Tämän pidemmälle se ei mennyt.

Jonathan asteli portaat ylös ja pysähtyi suuren sisäänkäynnin eteen. Hänen eteensä levittäytyi kolkko aula niin korkeine kattoineen, etteivät sisävalot pystyneet valaisemaan tilaa kokonaan. Aivan kuten vanha paimen oli kuvaillut, aulassa oli rivi osastoja esitellen erilaisia banderolleja ja lippuja. Kojujen edessä tepasteli ihmisiä kutsumassa jokaista ohikulkijaa ja tuputtamassa heille pamfletteja.

Aulan toisella puolella oli suuri pronssiovi isojen marmoripatsaiden ja uurrettujen pylväiden reunustamana. Jonathan lähti kävelemään aulan läpi toivoen välttävänsä valtionhallintojen myyjät. Hän ei päässyt kahta askeltakaan, kun varttunut nainen kultaisine rannekkeineen ja suurine korvakoruineen puhutteli häntä.

”Haluaisitko tietää tulevaisuutesi, nuori herra?” hän kysyi, lähestyen.

Jonathan katsoi epäilevästi tätä uhkeaa naista, jolla oli yllään kirjavan värisiä huiveja ja raskaita koruja. Hän pikaisesti tarkasti taskunsa, vaikkakaan hänellä ei ollut enää mitään hävittävää.

Nainen jatkoi aggressiivisesti, ”Minulla on selvännäön lahja. Ehkä haluaisit vilkaista huomiseen tyynnyttääksesi tulevaisuuden pelkoasi?”

”Pystytkö todella näkemään tulevaisuuteen?” kysyi Jonathan perääntyen mahdollisimman kauaksi naista loukkaamatta. Hän tarkasteli hyvin epäluuloisesti tätä röyhkeää naista.

”No”, hän vastasi silmistä huokuvalla luottamuksella, ”tutkin merkkejä ja sen jälkeen paljastan, varmistan ja tulkitsen todeksi näkemääni. Totta toki, tämä on varmasti maailman vanhin ammatti.”

”Ennustaminen?” totesi Jonathan väitteestä yllättyneenä. ”Käytätkö kristallipalloa vai teelehtiä vai….”

”Beelsebul sentään, en!” pärskähti nainen inhosta. ”Olen tullut paljon hienostuneemmaksi. Käytän nykyään kaavioita ja laskelmia.” Syvällä kumarruksella hän lisäsi, ”ekonomi palveluksessasi”.

”Kuinka vaikuttavaa. E-ko-no-mi”, hän toisti hitaasti pyöritellen pitkää sanaa suussaan. ”Olen pahoillani, minut on juuri ryöstetty eikä minulla ole lainkaan rahaa maksaa sinulle.”

Nainen näytti harmistuneelta ja kääntyi pois etsimään muita varteenotettavia asiakkaita.

”Anteeksi, voisitteko kertoa minulle yhden asia”, pyyteli Jonathan, ”vaikka minulla ei ole millä maksaa sinulle?”

”No?” sanoi nainen, tuskastuneena.

”Milloin ihmiset yleensä tulevat kysymään neuvojasi?”

Hän katsoi ympärilleen nähdäkseen kuunteliko kukaan heitä. Sitten hän kuiskasi, ”Koska sinulla ei ole rahaa maksaaksesi minulle, voin kertoa sinulle pienen salaisuuden. Asiakkaat tulevat silloin, kun heidän täytyy tuntea itsensä turvatuiksi tulevaisuudesta. Oli ennuste sitten kirkas tai synkkä – erityisesti kun se on synkkä – se saa ihmiset tuntemaan olonsa paremmaksi, koska he voivat tukeutua jonkun toisen ennustukseen.”

”Ja kuka maksaa ennustuksistasi?” kysyi Jonathan.

”Hallitsijoiden neuvosto on paras asiakkaani”, nainen vastasi ylpeästi.

”Hallitsijat maksavat minulle hyvin – muiden ihmisten rahoilla tietysti. Sitten he käyttävät ennustuksiani puheissaan perustellakseen lisärahan ottamista synkkään tulevaisuuteen valmistautumiseksi. Järjestely toimii todella hyvin molemmille osapuolille.”

”Täytyy varmaan olla aikamoinen vastuu”, sanoi Jonathan. ”Kuinka paikkansapitäviä ennusteesi ovat olleet?”

”Hämmästyisit kuinka harva ihminen kysyy minulta tuota”, myhäili ekonomisti. Nainen epäröi ja katsoi häntä tarkasti silmiin. ”Ollakseni täysin rehellinen, saatat saada paremman ennustuksen heittämällä kolikkoa. Kolikon heittoa jokainen pystyy tekemään helposti, mutta siitä ei ole koskaan kellekään apua. Se ei tee koskaan pelokkaista ihmisistä onnellisia, se ei tee minusta koskaan rikasta eikä hallitsijoita voimakkaiksi. Kuten voit nähdä, on tärkeää, että loihdin heille sopivia vaikuttavia ja monimutkaisia ennustuksia tai he löytävät jonkun muun tilalleni.”

”Hmm”, tuumaili Jonathan. ”Se on maailman vanhin ammatti!”