Jonathan seurasi Georgen saattuetta ulos hallitsijoiden palatsista hakeakseen lääketieteellistä apua. Palatsia vastapäätä pitkä valkoinen rakennus valloitti pääosan korttelista. Ryhmä meni sisään lähimmästä ovesta. Yhtäkkiä korttelin puolesta välistä kuului avoimesta ikkunasta tuskanhuutoja. Rynnätessään jalkakäytävää pitkin Jonathan saapui ikkunan luo juuri, kun luukut sulkeutuivat. Hän nappasi yhdestä luukusta kiinni ja piti sitä auki.

”Mene pois”, huusi suuri tanttamainen nainen sisältä. Hänen vihasta punaiset kasvonsa olivat suuressa ristiriidassa valkoisen univormun kanssa, joka peitti hänet päästä varpaisiin.

”Mitä täällä tapahtuu?” tiukkasi Jonathan. ”Mistä huudoissa on kyse?”

”Ei kuulu sinulle. Ala laputtaa!”

Epätoivoisena Jonathan tiukensi otettaan. ”En ennen kuin selvität minulle mitä teet! Vahingoitat jotakuta!”

”Totta kai vahingoitamme jotakuta”, sanoi nainen. ”Kuinka muuten voimme parantaa heidät? Luota minuun, olen lääkäri.” Totta tosiaan Jonathan näki naisen nimen ja tittelin kirjailtuna hänen univormuunsa – Tohtori Abigail Flexner.

Jonathan huokasi, ”Vahingoitatte ihmisiä heidän parantamiseksi? Miksi ette anna heidän vain olla?”

”Meidän täytyy tappaa demonit. Toisinaan emme mahda mitään, jos myös potilas vahingoittuu”, julisti tohtori kylmän asiallisesti. Turhautuneena Jonathanin jääräpäisyydestä hän katsoi ympärilleen pyytääkseen apua näsäviisaan nuorukaisen käsittelyssä. ”Hyvä on”, hän sanoi alistuneesti. ”Lupaan, että autamme ihmisiä. Mene ympäri sivuovelle ja tarjoan sinulle pienen tutustumiskäynnin.”

Epäröiden Jonathan lopulta päästi irti luukusta ja meni minne häntä käskettiin saapumaan. George ja muut olivat kulkeneet samasta ovesta, mutta Jonathan ei nähnyt sisällä merkkiäkään heistä. Hän oli astunut sisään huoneeseen, joka oli täynnä kaikenikäisiä ihmisiä istumassa tai seisomassa pakkautuneena olkapäät toisiaan vasten. Jotkut valittivat äänekkäästi ja pitelivät siteillä ja lastoilla paketoituja käsiä ja jalkojaan. Toiset napisivat, kävelivät hermostuneesti tai lohduttivat läheisiä. Monilla oli peti ja keittovälineet vieressään, mikä viittasi pitkäaikaiseen oleskeluun. Jonathan ihmetteli kuinkahan kauan näiden ihmisten täytyi odottaa.

Tohtori Flexner avasi sisäoven ja viittoi Jonathanille. Väkijoukko lopetti välittömästi kaikki toimet ja muuttui hiljaiseksi. Asukkaat tuijottivat Jonathania kateellisina hänen kulkiessaan heidän edestään. Tohtori päästi hänet ikkunattomaan huoneeseen, joka oli täynnä kirjoituspöytiä, toimistoapulaisia ja kattoon asti kasattuja paperipinoja. Hän ohjasi Jonathanin toiselle ovelle, joka johti pienen amfiteatterin näyttämölle, jota ympäröi parveke tuoleineen. Vahva kemikaalien ja mätänemisen haju hyökkäsi Jonathanin aisteja vastaan.

Pari tusinaa tarkkailijoita nojaili parvekkeen kaiteeseen. Alhaalla useat miehet ja naiset valkoisissa, ilmeisesti lääkärit ja sairaanhoitajat, häärivät keskittyneesti runsaan kokoisen potilaan ympärillä, joka oli sidottu alempaan pöytään.

”Tämän potilaan parantamiseksi”, kuiskasi tohtori vakavasti, ”oikeaoppiset harjoittajat leikkaavat suonet auki päästääkseen demonit virtaamaan ulos veren mukana. Toisinaan suoritamme verenimentää”. Hän osoitti potilaan vieressä olevaan pöytään, jossa oli rivi veitsiä, sahoja, kynttilöitä ja monen kokoisia ja muotoisia pulloja. Suuresta metallikulhosta valui reunojen yli vääntelehtiviä limaisia peukalonkokoisia iilimatoja. Jonathan tunsi mahansa kiertävän.

”Tuon epäonnistuessa tieteen miehemme ja naisemme myrkyttävät demonit kemikaaleilla. Suosimme arsenikin, antimonian ja elohopean yhdistelmiä. Minkä valtavan edistyksen olemmekaan tehneet lääketieteessä! Sano minun sanoneen, että sata vuotta tästä eteenpäin lääkärit hämmästelevät saavutuksiamme.”

”Eivätkö nuo myrkyt ole tappavia?” sanoi Jonathan. Hän muisteli setänsä myyneen kaukana kotona näiden yhdistelmien sekoituksia rottien tappamiseen. Hämärästi hän muisti vanhusten kertoneen tällaisten vaarallisten aineiden käytöstä lääketieteessä vanhoina aikoina. Mutta eivätkö nämä toimintatavat loppuneetkaan kauan sitten?

”Ei mahda mitään”, hän sanoi vakuutellen. ”Leikkaa, vedä ja myrkytä ovat ainoat turvalliset ja tehokkaat hoitokeinot.”

”Kuinka usein ne toimivat?”

”Hoito onnistuu tappamaan demonit sata prosenttisesti kerroista! Ja”, hän säteili, ”potilaamme kokevat hämmästyttävän kahdenkymmenen seitsemän prosentin eloonjäämisasteen.”

Jonathan tuijotti. Eräs lääkäreistä viilsi potilaan vatsan auki ja verisuihkuja purskahti esiin. ”Mikä on hänen sairautensa?”

”Nukiformipussin opsonimainen mätäneminen.”

”Eikö ole mitään muuta tapaa sen hoitamiseksi?”

”Hah!” hän tuhahti. ”Jotkut väittävät muuta. ”Luojan kiitos niitä puoskareita ei ole lisensoitu huolehtimaan hoidoista. Ei riitä, että sertifioimme omien lääkäriemme laadun, joista ihmiset voivat valita. Joudumme kieltämään huijarit, jotka teeskentelevät parantamalla hyväksymättömillä lääkkeillä, hölmöillä ruokavalioilla, homeilla, kasveilla, neuloilla, kosketuksella, rukouksilla, puhtaalla ilmalla, liikunnalla ja joskus jopa, voitko uskoa”, hän ärähti, ”naurulla! Kun saamme heidät kiinni, saattelemme heidät ihmistarhaan ja heitämme avaimen pois!”

”Toimivatko nuo parannuskeinot koskaan?” kysyi Jonathan pehmeästi.

”Pah! Pelkkää sattumaa, jos tekevät”, hän vastasi. Jonathan kiinnitti huomion lääkärin pöhöttyneisiin ja turvonneisiin kasvoihinsa. Hänen punainen nenänsä tarjosi ainoata väriä hänen harmaaseen yleisilmeeseensä, pilvisen taivaan väriin. Hänen hengityksensä haju pystyisi tappamaan.

”Mutta mitä jos potilas valitsee nuo parannuskeinot?” töksäytti Jonathan. ”Kenen elämä se on?”

”Nimenomaan!” nainen huudahti. Jonathan oli nostanut esiin hänen mieliaiheensa. Nainen veti Jonathanin pois kaiteelta ja risti paksut kätensä eteensä, toisen leualleen. Hartaasti puhuen hän sanoi, ”Kenen elämä se on? Jotkut näistä itsekkäistä potilaista tosissaan luulevat, että se on heidän elämänsä! He unohtavat, että jokaisen elämä kuuluu kaikille. Me kaikki muodostamme katkeamattoman ketjun esi-isistä jälkeläisiin, kaikki liitettynä suureen kokonaisuuteen. Yhteiskunnan hyväksi koulutettujen ammattilaisten tulee suojella potilaita heidän omalta huonolta arvostelukyvyltä. Kuvittele! Jotkut potilaat haluavat tosissaan tappaa itsensä! Olemme paljon paremmin varustautuneet päättämään milloin ja kuinka heitä käsitellään.”

Hän pysähtyi miettimään, ja jatkoi sitten, ”Lisäksi hallitsijoiden neuvosto maksaa avokätisesti kaikki hoitokustannukset saarella. Terveet työntekijät päivystävät verojonossa neuvoston arvioimassa kyvykkyyden järjestyksessä. Potilaat päivystävät odotusjonossa meidän arvioimassamme tarvejärjestyksessä. Näiden kahden jonon tulee jotain päivänä kohdata, joten meillä ei ole varaa antaa potilaiden tehdä kalliita virheitä ihmisten rahoilla.”

Tuskanhuuto kaikui läpi huoneen ja lisää verta purskahteli kulhoon lattialle. Hoitajat välittivät käskyjä. Hoitava kirurgi otti lisää instrumentteja ja sieniä. Huolestunut ilme synkisti tohtori kasvoja hänen seisoessaan Jonathanin vieressä. ”Koen hänen tuskansa”, hän mumisi.

”Kuinka saa lisenssin”, kysyi Jonathan, ”jotta pääsee tekemään ihmisille näitä elämän ja kuoleman päätöksiä?”

”Se vaatii monen, monen vuoden valmistautumisen. Täytyy käydä läpi oikeaoppinen lääketieteellinen koulutus, läpäistä lukuisia testejä. Ystäviemme hallitsijoiden neuvostossa valtuuttamina suljimme toisen kahdesta Corrumpon lääketieteellisestä koulusta ylläpitääksemme korkeita oikeaoppisia standardeja. Nämä standardit ovat tulosta vuosien akateemisista tutkimuksista ja pyhitetyistä perinteistä. Hyväntahtoinen suojeleva ortodoksisen lääketieteen kilta myöntää lisenssit ja takaa ammatinharjoittajille heidän yhteiskunnalliseen asemaansa nähden sopivan korvauksen.”

”Korkea palkka?” kysyi Jonathan.

”Tässä olikin kaikki.” Tohtori väläytti kärsimättömän ilmeen ja saattoi Jonathanin ulos. Mutta Jonathan kieltäytyi lopettamasta kysymyksiensä esittämistä. ”Kuinka tiedätte, kuka on hyvä ja kuka on huono lääkäri?”

”Ei ole olemassa huonoja lääkäreitä”, hän vakuutti. ”Lisensoidut lääkärit ovat kaikki yhtä päteviä. Toki kiertää huhuja – emme pysty lopettamaan juoruja hyvistä ja huonoista lääkäreistä. Mutta raporttiemme kontrolli varmistaa, että kaikki sellaiset juorut ovat perättömiä.”

Salamannopeasti hän työnsi Jonathanin ulos takaovesta ja löi vielä perästä oven salvan lukkoon.