Polut yhtyivät leveämmäksi maaseudun soratieksi. Viidakon sijaan Jonathan ohitti laitumia, viljapeltoja ja täyteläisiä hedelmätarhoja. Kaiken kypsymässä olevan ruuan näkeminen muistutti Jonathania, kuinka vähän hän oli syönyt lounaaksi. Hän kääntyi viehättävää valkoista maalaistaloa kohden ja toivoi saavansa tietää sijaintinsa, ja ehkä toisen aterian.

Talon kuistilta hän löysi nuoren naisen ja pienen pojan itkemässä toisiaan vasten painautuneina.

”Anteeksi”, Jonathan sanoi vaivautuneena. ”Mikä hätänä?”

Nainen katsoi ylös silmät kyyneleistä kosteina. ”Minun mieheni, voi, minun mieheni!” hän voihkaisi. ”Tiesin, että jonain päivänä näin tulisi käymään. ”Ruokapoliisi on pidättänyt hänet”, hän nyyhkytti.

”Olen hyvin pahoillani. Sanoitko ’ruokapoliisi’?” Jonathan kysyi. Hän taputti pienen pojan päätä myötätuntoisesti. ”Miksi he pidättivät hänet?”

Nainen puri hampaitaan yhteen yrittäen olla itkemättä. Halveksuvasti hän sanoi: ”Hänen rikoksenaan oli kasvattaa liikaa ruokaa!”

Jonathan oli tyrmistynyt. Tämä saari oli todella omituinen paikka! ”On rikos kasvattaa liikaa ruokaa?”

Nainen jatkoi: ”Viime vuonna ruokapoliisi antoi hänelle määräyksen, kuinka paljon ruokaa hän saisi tuottaa ja myydä maalaisväestölle. He kertoivat, että hinnat laskisivat liiasta ruuasta ja se vahingoittaisi muita viljelijöitä.” Hän puri hiukan huultaan ja tokaisi sitten: ”Mieheni oli parempi maanviljelijä kuin kaikki muut yhteensä!”

Jonathan kuuli takaa pistävää naurun remakkaa. Raskasrakenteinen mies patsasteli polulta ylväästi taloa kohden. ”Hah!” hän virnuili: ”Minusta paras viljelijä on se, joka saa maatilan. Eikö niin?” Mahtipontisella käden liikkeelle mies tuijotti naista ja hänen poikaansa komentaen: ”Pakatkaan tavaranne ja lähtekää pois täältä! Hallitsijoiden neuvosto on myöntänyt tämän maan minulle.”

Mies nappasi portailla lojuvan leikkikoiran ja tyrkkäsi sen Jonathan käsiin. ”Hän tarvitsee varmasti apuasi, poju. Liikettä kinttuun, tämä on nyt minun paikkani.”

Nainen nousi seisomaan silmät vihasta kiiluen: ”Mieheni oli parempi viljelijä kuin sinä pystyt koskaan olemaan.”

”Se on kyseenalaista”, mies myhäili epäkohteliaasti. ”Toki hän oli oikea viherpeukalo. Hän oli myös oikea nero oivaltamaan mitä kasvattaa ja kuinka miellyttää asiakkaitaan. Melkoinen mies! Mutta hän unohti erään asian – hallitsijoiden neuvosto asettaa hinnat ja viljat. Ja ruokapoliisi toimeenpanee hallitsijoiden säännöt.”

”Senkin loinen!” nainen huusi. ”Viljelymenetelmäsi ovat kelvottomia! Tuhlaat hyvää lantaa ja siemeniä kaikessa mitä kasvatat ja kukaan ei halua ostaa tuotoksiasi. Istutat tulviville alueille tai auringon polttamalle savelle ja koskaan ei ole mitään väliä, jos menetät kaiken. Laitat vain hallitsijoiden neuvoston maksamaan moskasta. He ovat jopa maksaneet sinulle koko satosi tuhoamisesta.”

Jonathanin otsa rypistyi, ”Ei ole olemassa mitään etua olla hyvä maanviljelijä?”

”Hyvänä maanviljelijänä olemisesta on vain haitta”, nainen vastasi kasvojensa muuttuessa punaisiksi. ”Toisin kuin tämä rupikonna, aviomieheni kieltäytyi liehittelemästä hallitsijoita ja yritti tuottaa rehellistä satoa ja todellista myyntiä.”

Mies ajoi naisen ja hänen poikansa pois kuistilta ja murahti: ”Riittää! Hän kieltäytyi noudattamasta vuosikiintiöitä. Kukaan ei leiki ruokapoliisin kanssa ilman seurauksia. Nyt, poistukaa minun maaltani!”

Jonathan auttoi naista kantamaan omaisuutensa. Nainen ja hänen poikansa kulkivat hitaasti pois entisestä kodistaan. Tien kaarteessa he kääntyivät vielä kerran katsomaan viehättävää taloa ja latoa. ”Mitä sinulle nyt tapahtuu?” Jonathan kysyi.

Nainen huokasi, ”Minulla ei ole varaa maksaa korkeita hintoja ruuasta. Onneksi meillä on sukulaisia ja ystäviä, joihin voimme luottaa. Muussa tapauksessa voisin anella hallitsijoiden neuvostoa huolehtimaan Davysta ja minusta. He pitäisivät siitä.” hän valitti. Nainen otti pientä poikaa kädestä ja nosti olalleen suuren mytyn: ”Mennään Davy.”

Jonathanin kosketti vatsaansa – nyt hän tunsi itsensä sairaammaksi kuin nälkäiseksi.