Jonathan jätti hurraavan joukon palatsin auditorioon ja lähti vaeltamaan pitkää käytävää pitkin. Kaukana toisessa päässä istui riveittäin ihmisiä penkeillä, kaikki kahlittuina jaloistaan. Odottivatko nämä rikolliset tuomiotaan? Ehkäpä viranomaiset täällä pystyvät hankkimaan takaisin häneltä varastetut rahat.

Erään tuolin vasemmalla puolella oli ovessa kyltti: ”Kovan työn virasto”. Penkin kauimmaisella puolella vartijat univormuissaan seisovat puhuen hiljaa, sivuuttaen passiivit vankinsa. Vangittujen jykevät ketjut pitivät huolen, ettei pakenemisesta ollut paljoakaan toivoa.

Jonathan lähestyi lähintä vankia, noin kymmenen vuoden ikäistä poikaa, joka ei näyttänyt lainkaan rikolliselta. ”Miksi olet täällä?” kysyi Jonathan viattomasti.

Poika katsoi ylös Jonathania ja vilkaisi vaivihkaa vartijoita ennen vastaustaan: ”Minut napattiin työnteosta”.

”Millaisella työllä on mahdollista joutua tällaisiin vaikeuksiin?” kysyi Jonathan, silmät suurena hämmästyksestä.

”Täytin hyllyjä Jackin Yleistavarakaupassa”, vastasi poika. Hän oli aikeissa sanoa enemmän, epäröi hetken ja katsoi sitten harmaahiuksista miestä vieressään.

”Minä palkkasin hänet”, sanoi Jack, vanttera keski-ikäinen mies syvällä äänellään. Kauppiaalla oli vielä yllään kaupan tahrainen esiliina – ja jalkaraudat kiinnitettynä myös pojan jalkaan. ”Poika sanoi haluavansa kasvaa ja tulla isänsä kaltaiseksi, tehtaan varaston päälliköksi. Mikään ei ole sen luonnollisempaa, voisi joku sanoa. Kun tehdas suljettiin, hänen isällään on ollut vaikeuksia löytää työtä. Joten ajattelin, että työpaikka pojalle auttaisi hiukan perheen tilannetta. Täytyy myöntää, että se auttoi myös minua. Isot kaupat ajoivat minut ahtaalle ja tarvitsen halpaa apuvoimaa. Nyt se on kaikki ohi.” Alistumisen ilme hiipi hänen kasvoilleen.

Nuori poika alkoi puhumaan, ”Koulussa minulle ei koskaan maksettu lukemisesta tai aritmetiikasta. Jack maksaa. Hoidin varastoinventaariota ja kirjanpitoa – ja Jack lupasi, että jos menestyn hyvin, hän antaa minun tehdä tilauksia. Joten aloin lukemaan kaupan alan lehtiä ja ilmoituksia. Ja sain tavata ihmisiä, en pelkästään lapsia koulusta. Jack ylensi minut ja autoin isääni maksamaan vuokraa – jopa riittävästi pyörän ostamiseksi. Jos minulle ei olisi maksettu mitään, minua olisi ylistetty vapaaehtoisena. Mutta minulle maksettiin, joten minut napattiin”, hänen äänensä vaimeni hänen tuijottaessaan maahan, ”ja minun täytyy palata takaisin kuvittelemaan.”

”Kuvitelmat eivät ole niin pahoja, poju, kun vertaat vaihtoehtoon”, julisti kookas joviaali mies, jolla oli korillinen valahtaneita valkoisia gardenioita. Hänen ketjunsa oli kiinnitetty pojan toiseen jalkaan. ”On rankkaa ansaita elantonsa. En ole koskaan pitänyt muille työskentelemisestä. Viimein luulin onnistuneeni kukkarattaillani. Menestyin aika hyvin myymällä kukkakimppuja kaupungin aukiolla. Ihmiset pitivät kukistani – asiakkaat, siis. Mutta kaupanpitäjät eivät pitäneet paljoakaan kilpailusta. He saivat hallitsijoiden neuvoston tekemään laittomaksi ”katukaupustelijat”. Katukaupustelija! Kyllä, siksi he kutsuvat minua, koska minulla ei ole varaa kauppaan. Muutoin olisin ’kaupanpitäjä’ tai ’kauppias’. Tarkoitukseni ei ole loukata Jack, mutta minunlaistani myymistä on ollut olemassa kauan ennen kauppoja. Joka tapauksessa, he kutsuivat minua kiusankappaleeksi, rumennukseksi, pummiksi ja nyt lainsuojattomaksi! Voitko kuvitella minua ja kukkiani kaikeksi tuoksi? En ainakaan elänyt hyväntekeväisyydestä.”

”Mutta myit suoraan jalkakäytävältä”, vastasi Jack. ”Sinut täytyy jättää se vapaaksi minun asiakkailleni”.

”Sinun asiakkaillesi? Sinä omistat asiakkaat, Jack? Kyllä, toki olin neuvoston omaisuudella. Sen kuuluu kuulua kaikille, mutta eihän näin ole, vai mitä Jack? Todellisuudessa se kuuluu niille, joita hallitsijat suosivat.”

Jack haukkui: ”Mutta sinä et maksa kohtuuttomia kiinteistöveroja, joita me kauppiaat joudumme maksamaan!”

”Ketä siitä on syyttäminen? Ei minua”, puuskahti kaupustelija ärtyneesti.

Jonathan keskeytti kysymyksellä, toivoen keskustelun rauhoittuvan. ”Joten he pidättivät sinut paikan päältä?”

”Voi, sain ensin muutamia varoituksia. Mutta en välittänyt tanssia heidän pillinsä mukaan. Ketä he luulevat olevansa – isäntiäni? Yritän työskennellä itselleni, en kellekään nenäkkäälle pomolle. Joka tapauksessa, tarha on ihan OK. Minun ei tarvitse työskennellä ja saan kolme ateriaa päivässä sekä huoneen kauppiaiden kustannuksella. Omituisesti kyllä vankilanjohtaja luulee tekevänsä minulle palveluksen. Hän sanoo aikovansa kuntouttaa minut, jotta voin olla tuottava yhteiskunnan jäsen. Hän puhuu veroista, ei kukista.”

Nuori poika alkoi uikuttaa: ”Luuletko, että he lähettävät minut myös tarhaan?”

”Älä huoli poikanen”, rauhoitteli kukkien myyjä. ”Jos he lähettävät, tulet oppimaan varmasti todella käytännöllistä kaupankäyntiä.”

Jonathan kääntyi seuraavana rivissä olevan haalaripukuisten naisten ryhmän puoleen. ”Miksi olette täällä?”

”Meillä on pieni kalastusvene. Jotkut viranomaiset pysäyttivät minut, kun nostelin joitain painavia laatikkoja satamassa”, sanoi jäntevä karkea nainen pistävin sinisin silmin. ”Hän sanoi minun rikkoneen naisten turvallisuusmääräyksiä.” Viitaten kumppaneihinsa hän lisäsi, ”Määräyksien väitetään suojelevan meitä hyväksikäytöltä työpaikalla. Viranomaiset sulkivat meidät kahdesti, mutta hiivimme satamaan takaisin saadaksemme takilat kuntoon tulevaa kautta varten. He saivat meidät jälleen kiinni ja sanoivat, että tällä kertaa he aikovat suojelle meitä todella hyvin – kalterien takaa.”

Hän ihmetteli ääneen, ”Mitä he tekevät pojalleni? Hän on ainoastaan kolmevuotias ja hän painaa enemmän kuin ne nostamani laatikot. Kukaan ei valittanut, kun kantelin häntä ympäriinsä!” Pidätellen kyyneliään hän lisäsi, ”Nyt he joutuvat etsimään jonkun muun kanniskelemaan häntä.”

”Jonkun toisen löytäminen ei ole niin helppoa”, sanoi mies, jonka kokoparta hädin tuskin peitti rokonarpiset kasvot. Tökäten kyynärpäällä vieressään istuvaa nuorta hän sanoi: ”George on työskennellyt minulle nyt osa-aikaisesti kaksi peräkkäistä talvea, tavallaan oppipoikana. Hän auttaa pitämään parturinliikkeeni puhtaana ja valmistelee asiakkaat. Kun yritin opettaa hänelle ammattiani, jouduimme vaikeuksiin, koska hän ei ole vielä liiton jäsen.” Hän kohotti käsiään ärtymyksestä.

Nuori George surkea ilme kasvoillaan valitti: ”Tällä vauhdilla ja nyt vielä tuomioistuimen merkinnällä en saa koskaan lupaani.”