Kaupungin katuja reunustivat yksitoikkoiset kaksi- ja kolmikerroksisten puutalojen rivit. Jonathanin silmään pisti mahtava, hienostunut talo seisoen erillään muista laajan nurmikon ympäröimänä. Se näytti vahvarakenteiselta, kauniilla verkkorakenteella koristellulta ja vastamaalatulta valkoisine seinineen.

Uteliaana Jonathan lähestyi taloa ja löysi väkijoukon, joka raskaita keppejä heiluttamalla pyrki hajottamaan talon takaapäin. He eivät olleet kovin innoissaan ja tekivät työtään erittäin hitaasti. Lähettyvillä seisoi arvokkaan näköinen harmaahiuksinen nainen kädet puuskassa selkeästi tyytymättömänä toimintaan. Hän voihkaisi äänekkäästi palasen seinää tippuessa alas.

Jonathan käveli hänen luokseen ja kysyi ”Talo näyttää hyvin rakennetulta. Kuka sen omistaa?”

”Se on hyvä kysymys!” nainen vastasi kiivastuneesti. ”Luulin omistavani sen.”

”Luulit omistavasi sen? Mutta tiedät varmasti, jos omistat talon”, Jonathan sanoi.

Maa vavahteli kokonaisen seinän romahtaessa sisäänpäin. Nainen tuijotti surullisesti raunioista nousevaa pölypilveä. ”Se ei ole niin yksinkertaista”, nainen huusi metelin ylitse. ”Omistajuus on kontrollia, eikö niin? Mutta kuko kontrolloi tätä taloa? Hallitsijat kontrolloivat kaikkea – joten he ovat talon oikea omistaja, vaikka minä rakensin sen ja maksoin jokaisesta naulasta ja laudasta.”

Yhä lisää hermostuen nainen käveli paikalle, jossa vielä hetki sitten oli seissyt kokonainen seinä ja repäisi lapun sen ainoasta pystyyn jääneestä osasta. ”Näetkö ilmoituksen?” Hän rypisti sen, heitti maahan ja astui sen päälle. ”Viranomaiset kertovat minulle, mitä saan rakentaa, miten saan rakentaa, milloin saan rakentaa ja mihin saan sitä käyttää. Nyt he kertovat minulle purkavansa sen. Kuulostaako tämä siltä, että omistaisin kiinteistön?

”Mutta etkö sinä asunut siinä? Jonathan sopersi arasti.

”Ainoastaan niin kauan kuin pystyin maksamaan kiinteistöveron. Ellen olisi maksanut, viranomaiset olisivat heittäneet minut ulos nopeammin kuin pystyt sanomaan ’seuraava tapaus’!” Nainen muuttui punaiseksi raivosta ja jatkoi hengästyneenä, ”Kukaan ei todellisuudessa omista mitään. Vuokraamme ainoastaan neuvostolta niin kauan kuin maksamme veroja.”

”Et maksanut veroja?” Jonathan kysyi.

”Totta kai maksoin riivatut verot!” nainen käytännössä huusi. ”Mutta se ei riittänyt heille. Tällä kertaa hallitsijat sanoivat, että minun suunnitelmani talosta ei sopinut heidän suunnitelmaansa – ’ylempien omistajien’ pääsuunnitelmaan, he kertoivat minulle. He paheksuivat taloani – antoivat minulla vähän rahaa sen perusteella mitä he katsoivat sen arvoksi. Ja nyt he purkavat sen puiston tieltä. Puistoon tulee keskelle hieno suuri monumentti– monumentti eräälle heistä.”

”No, ainakin he maksoivat sinulle talosta”, Jonathan sanoi. Hän tuumasi hetken ja kysyi: ”Etkö ole tyytyväinen?”

Nainen katsoi häntä kieroon. ”Jos olisin tyytyväinen, he tuskin olisivat tarvinneet poliisia jouduttamaan sopimuksentekoa? Ja heidän maksamansa korvaus? Sen he ottivat naapureiltani. Kuka korvaa heille? Hallitsijat eivät maksa heille!”

Jonathan pyöritti päätään hämmennyksissään. ”Sanoit sen olevan osa pääsuunnitelmaa?”

”Hah! Pääsuunnitelmaa!” nainen sanoi sarkastisesti. ”Se on suunnitelma, joka kuuluu sille, joka sattuu olemaan poliittisessa vallassa. Jos omistaisin elämäni politiikalle, voisin pakottaa suunnitelmani kaikille muille. Silloin voisin varastaa taloja niiden rakentamisen sijasta. Se on paljon helpompaa!”

”Mutta tokihan suunnitelmaa tarvitaan viisaasti rakennetun kaupungin rakentamiseksi?” Jonathan sanoi toiveikkaana. Hän pyrki löytämään loogisen selityksen naisen ahdingolle. ”Etkö luota neuvostoon sellaisen suunnitelman luomiseksi?

Nainen osoitti kädellään rivitalojen suuntaan. ”Käy itse katsomassa. Huonoimpia ovat ne suunnitelmat, jotka he ovat toteuttaneet – huonolaatuisia, kalliita ja rumia.”

Hän kääntyi Jonathaniin päin ja katsoi häntä suoraan silmiin. ”Kuvittele – he rakensivat urheilustadionin, jossa yhdeksän kymmenestä katsojasta ei näe kilpailua. Ala-arvoisen työn laadun takia sen korjaaminen maksoi tuplasti sen mitä rakentaminen maksoi! Ja heidän suuri kokoushuoneensa on auki ainoastaan vierailijoille, ei sen maksaneille veronmaksajille. Kuka huolehti suunnittelusta? Hallitsijat. He saivat nimensä kaiverretuiksi kiveen ja heidän ystävänsä saivat rahakkaat sopimukset.”

Hän tökkäsi sormensa Jonathanin rintaan ja julisti, ”Ainoastaan typerät suunnitelmat täytyy pakottaa ihmisille. Voimankäyttö ei ole koskaan ansainnut luottamustani!” Raivosta puhisten hän tuijotti taloaan. ”He eivät ole vielä kuulleet viimeistä sanaani!”